Corinna ja minä | Pia Busk | Kieli: Tanska

Seksuaalisuuden pimeä puoli on runoilija Pia Buskin keskeinen teema. Toisessa runokokoelmassaan hän syventää kirjallista hankettaan laaja-alaisella säkeistökerronnalla, joka ammentaa sekä muinaisista elegisistä runoista että nykyajan raa'asta kokemuksesta.

Kertoja, nuori nainen, saa vuosituhannen vaihteen aikaisin kevätkuukausina vieraakseen iäkkään, ontuvan professorin. Suhde kehittyy, ja pian professori tulee vakiovieraaksi joka viikko. Kastanjapuun kirkkaanvihreiden lehtien loisteessa hänen huoneensa avoimen ikkunan ulkopuolella oppitunnilla makoillaan lakanoiden välissä ja luetaan Ovidiuksen latinaa. Ovidiuksesta on peräisin myös nainen, johon professori on ihastunut ja joka heijastuu otsikossa: se on Corinna, joka on peräisin Ovidiuksen ensimmäisestä ja eroottisimmasta runoudesta: Amores.

Mutta professorin ihastuminen Corinnaan ja hänen pakkomielteensä roomalaiseen antiikkiin ja eeppiseen runouteen tarttuu nuoreen naiseen. Professorin silmien harmaiden tähtivalorenkaiden läpi hän näkee takaisin aikojen taakse ja Ovidiuksen intohimoihin. Hän syleilee Corinnaa ja alkaa nähdä kaksoismaailman omien silmiensä ja roomalaisen rakastajattaren silmien kautta.

Suhde kestää yksitoista vuotta, ja ajan kuluessa hän ei enää pysty peittelemään omia ongelmiaan: kaksoiselämää, riippuvuutta ja sitä outoa uutta kokemusta, jota hänelle on kirjoittaa asioita leukavihkoihin, joita hän käyttää tapaamistensa kirjaamiseen. Leukavihkot ja Ovidiuksen Amores tarjoavat myöhemmin raaka-aineen tälle kasvavalle runokertomukselle.

Corinna ja minä on trio Ovidiuksesta, heroiinista ja runoudesta. Kun ensimmäisen osan keskeisenä teemana ovat Ovidiuksen runot ja professorin tragikoominen luonne, toinen osa, Kastanjely, keskittyy kertojan ankaraan vieroitukseen. Siellä on muun muassa sviitti nimeltä "Metadonisunetit"

Det er en kunst at blande heroin og kokain.
Ingen skal sige andet. Der er kunstnere
iblandt os: dygtige hænder, som blander
pulvere, så de racer side om side i det kapløb,
enhver junkie afholder i sine hullede blodbaner.
Du er lodret åndssvag, hvis du ikke tror
på den metafor. Det var den første linje, jeg nogensinde
skrev, og den er lige så klodset som den er ærlig:
En ny hånd fordeler de små bunker på spejlet, min hånd,
kan du høre, hvordan barberbladet skrider,
og jeg lægger alt for meget i ordene: gylden tjære,
optursnektar, mudderslik, sød smat, honeyball.
Og når linjerne bare er fulde af lort? ”Det er som metadon,”
sagde min roommate: ”Alting smager af prosa.”

Det er et konkret og sanset vidnesbyrd fra en af livets mere smertefulde ’afdelinger.’ Man kommer til at tro på, at der er kunstnere iblandt os. Man tror på den hjælpeløshed, hvor barberbladet skrider

henover et arret spejl.

Tredje og sidste

suite har titlen Den ny

tosomhed og bes